Lapset yllättävät joskus odottamattomalla tavalla. Niin kuin nyt Edith, 11, ja Lilja, 7, kun kerroin neideille ilouutisen, ”Mamma on jatkossa teidän kanssa kotona.”
Molemmat purskahtivat ilon sijaan itkuun.
” EI! Et voi myydä Dotsia! Dots on aina ollut! Eikö me päästä enää ikinä Tremondoon?”
Pikkuhirviöitä ei kiinnostanut vähääkään, että mamma aikoi jakaa vastaisen aikansa heidän kanssaan. He halusivat pysyä siellä missä tapahtui. Vakuutin tytöille, ettei heiltä riistettäisi yhtään mitään ja että Dotseilla on edelleen erityinen paikka meidän kaikkien sydämessä, olihan se yksi lapsistani. Olen huomannut, että muutos on alussa vaikeaa, keskellä sotkuista ja lopussa upeaa. Kuten myös tässäkin tapauksessa. Nyt emme malta odottaa niitä koulupäiviä, jolloin saan olla kotona koululaisia vastassa.
En tahdo käsittää, miten paljon kahdessa vuosikymmenessä on tapahtunut.
Esikoiseni Siiri syntyi, perustin oman yrityksen ja suunnilleen samaan aikaan menin naimisiin. rakennettiin taloa, kasvatettiin Tremondoa ja kehitettiin Dotsia, kaikki piti tehdä itse ja isosti.
Aina ei muistanut, oliko töissä vai kotona.
Eivät muistaneet lapsetkaan. Siiri ei lapsena ymmärtänyt, että hiihtolomaa saattoi viettää muuallakin kun mamman työpaikalla. Siellä oli mukavaa niin kuin silloinkin, kun olin säästänyt hiihtolomaleikkejä varten jättimäisen pahvilaatikon. Siiri ja asiakkaani tytär Martta, taikoivat siitä oman ikkunaluukullisen talon, jonka ikkunasta makaronilaatikot ja muut lounaat työnnettiin syötäväksi.
Eskarissa opettaja tahtoi tietää missä lapset olivat viettäneet lomansa. Jotkut kertoivat olleensa etelässä ja uineensa meressä. Toiset olivat olleet lapissa hiihtämässä.
Entä Siiri?
”Pahvilaatikossa!” paljasti lapseni. Jouduin selventämään tilannetta opettajalle.
Kun tiemme Saran kanssa kohtasivat, alkoi ystävyys ja pian yhdistyivät yritykset.
Meidän yhteinen matkamme on ollut yhtä pitkä kun avioliittoni ja olen viettänyt Saran kanssa enemmän aikaa kuin aviomieheni kanssa. Voisi sanoa, että tunnemme toisemme kohtalaisen hyvin. Meillä on ollut aina selkeä työnjako. Minä rakennan ja Sara hoitaa sähköt. Sara ajaa ja minä näpytän konetta. Yleensä hän oli perillä ennen kun minä olin valmis, joten jouduin aina pyytämään että ajaa vielä kerran korttelin ympäri että saan excelini tallennettua. Se on onnistunut Saran kyydissä helpommin kuin lentokoneessa. Siellä suhtaudutaan vastaavaan yleensä aika nihkeästi.
Meidän kahden niin erilaisen naisen synergia on ollut mahtava. Molemmilla omat vahvuudet. Sillä yhdistelmällä Villa Tremondo ja Dotsit ovat sitä mitä ne tänä päivänä ovat.
Samalla toteutui lapsuudenhaaveeni.
Pikkutyttönä ihailin Vetelin kauppiassukua Kiviahoja, todellista perheyrittämistä, kauppiaita kaikki sisarukset puolisoineen. Silloin syntyi päätös, että isona haluan perustaa perheyhtiön.
Asia ei ollutkaan niin yksinkertainen, mies, joka löytyi ei ollutkaan kauppias. No, aina ei voi mennä kun Strömsössä.
Mutta myöhemmin huomasin, että haaveeni toteutui kuitenkin, sain ympärilleni Tremondo familyn ja Dots babet.
Päätöstä helpotti se, että tajusin, mikä luopumisessa olikin vaikeinta, olivat ne ihanat tyypit, Dots babet. Heistä minun ei kuitenkaan tarvitse luopua.
Hyviä muistoja näiden tyyppien kanssa onkin kertynyt.
Ensimmäinen muutto isompiin tiloihin tapahtui viisitoista vuotta sitten. Tällöin Dots sai myös nimensä Dots ja alettiin rakentaa lapsen identiteettiä. Vuosien päästä lähdettiin ilmastointiremonttia pakoon ihanan naapurimme Casuarinan luo. Koko pyräys hoitui kuin tanssi. Kiitos Ira, Tintti, Anna ja koko senhetkinen tiimi, joukko naisia, jotka kokivat moisen pyrähdyksen vain ihanana vaihteluna.
Viimeisin remontti ja muutto nykyisiin tiloihimme meni jo rutiinilla, oltiinhan jo vanhoja konkareita tässä hommassa.
Anna, josta olen saanut ikuisen ystävän, luotsasi myymälöitä pitkään ja hioi raakajalokivestä timantin. Anna oli myymälöiden kanaemo ja hauskuuden perikuva. Meidän tiimityöskentelyämme ei voi kuvata totiseksi torvensoitoksi. Sen aikana sattunut ja tapahtunut. Mutta mitä ikinä tehtiinkin, se tehtiin hyvin.
Muistan, kun Turun myymälää avattiin, Annan miehen Kimin purjevene parkkeerattiin Aurajoen rantaan ja siellä asui myymälän avauksen tehotiimi. Myymälää pystytettiin kellon ympäri ja satamasuihkun jälkeen siirryttiin purjeveneen kannelle viinilasin kanssa tekemään päivän muistiinpanoja. Minusta se oli silkkaa lomailua.
Muuttojen ja remonttien positiivinen puoli on ollut se, että aina saa järkätä avajaiset!
Voi niitä monia mahtavia iltoja mitä olemme saaneet viettää teidän, ihanien asiakkaiden kanssa! Kuplivaa naurua, juomaa ja lämpimiä kohtaamisia.
Dotsin Fashion evening partyt ovat muotoutuneet kekkereiksi, joita odottavat todennäköisesti asiakkaat yhtä paljon kuin henkilökuntakin. Ihanat juhlat, joista on paljon hyviä ja hauskoja muistoja! Vahingoista on viisastuttu ja kun ensimmäisissä FEPeissä skumppa loppui jo puolessa välissä iltaa, ei auttanut kun vetäistä lenkkarit jalkaan ja juosten Alkoon. Sen jälkeen ei ole loppunut.
Illan muotinäytöksissä malleina on olleet omat ihanat Dots babet, henkilökunta ja asiakkaat. Takahuoneessakin on sattunut ja tapahtunut. Muistatteko ne Af Klinbergin upeat stiletto saappaat jotka kuuluivat Alen näytös asuun?
Oli kiire lavalle, eikä Ale tahtonut saada saappaita millään jalkoihinsa. ”Ihan kamalan pienet! Miten kukaan voi kävellä näillä! Nämä on pakko ottaa pois myynnistä! Vain yksi kierros ja varpaat ihan muusina!” Me kaikki käännyimme katsomaan stilettojen ulospäin sojottavia kärkiä. Kengät olivat väärissä jaloissa. Seuraava sisääntulo myöhästyi, koska mallit kikattivat kippurassa.
On ollut mahtava kuulla monilta teiltä, että Dotsiin on mukava tulla, koska täällä on niin välitön ja rempseä fiilis. Se fiilis syntyy siitä, että tätä on tehty suurella sydämellä.
Ei ole ollut työ- tai vapaa-aikaa, vaan yrittäjän elämää, jolloin nuo molemmat ovat yhtä ja samaa.
Lapset ovat kasvaneet matkan varrella. Sekä Dotsit että Villa Tremondo ovat heille rakkaita paikkoja, jonne pääsyä aina odotetaan.
Lapsille oli luxusta, että Edbladin lifestyle-malliston myötä Villa Tremondon showroomiin tuli pedattu sänky. Jos oli kipeä, sai nukkua pehmeässä sängyssä toimiston sohvan sijaan.
Esikoiseni Siiri sairastui aikoinaan Kyproksen-matkalla vakavasti ja vietti siellä sairaalassa useamman viikon. Postailin facebookiin kuulumisia ja huomasin, miten asiakkaamme seurasivat Siirin toipumista. Siiri häkeltyi kaikista ihanista tsemppiviesteistä ihmisiltä, joita hän ei muistanut, mutta jotka muistivat hänet pahvilaatikkovuosilta. Tällaisia ihania ihmisiä ovat meidän yhteistyökumppanit ja asiakkaat.
Kotiin palattuamme Siiri oli tipahtanut poissaolon takia lukion kursseilta ja tuli meille Tremondoon töihin. Rehellisyyden nimissä jännitin, miten tämä tulee onnistumaan. Olimme kuitenkin vastikään ohittaneet nämä nuoruuden äiti-tytär -karikot, jotka olivat meillä aikamoiset. Molemmilla kun on omat vahvat näkemykset asioista ja se saattoi välillä lennättää aikamoisen kipinäsuihkun. Minulle oli myös tärkeää, ettei Siirillä ollut omistajan tyttärenä etuoikeuksia tai ettei hän päässyt mitenkään vähällä, sen sijaan piti oppia heti yrittäjän työntekotyyli. Sitä tehtiin koko ajan aikaan tai paikkaan katsomatta.
On ollut upeaa nähdä miten äiti-tytär -suhde muuttui työsuhteeksi ja miten se on kasvattanut ja lujittanut meidän keskinäistä suhdetta. Yhteinen intohimo on lähentänyt meitä ja molempien osaaminen omassa tehtävässään on tuonut erilaista kunnioitusta toisiamme kohtaan. Olen todella ylpeä siitä, miten Siiri on kehittynyt työssään. Hän opiskeli markkinointitutkinnon työn ohella ja on hoitanut jo pitkään verkkokauppamme, somen ja asiakaskirjeemme. Yrittäjähenkisyys tarttui tyttöön saman tien. On ollut ilo huomata, että hänelle on itsestään selvää hoitaa somepostaukset joulupäivän aamuna tai vastata verkkiksen chattiin suihkussa.
Isot muutokset henkilökohtaisessa elämässä pysähdyttivät ensimmäisen kerran miettimään elämän arvoja vakavasti ja lopulta tein ehkä elämäni isoimman päätöksen mutta todennäköisesti parhaan. Nyt on aika hiljentää tahtia ja keskittyä oikeasti tärkeisiin asioihin, lapsiini ja itseeni. Olemme uuden elämän äärellä.
Meidän sukupolvemme on kasvatettu ajatukseen että työteliäsyys ja periksiantamattomuus ovat ihmisten hyvyyden määre, niiden avulla selvisi elämässä. Töitä piti tehdä; mitä enemmän sen parempi. Pärjääminen oli kaikkein tärkeintä. Itsemyötätuntoa kutsuttiin laiskuudeksi.
Yrittäjänä oleminen on elämäntapa, ihmisen oma valinta hyvine ja huonoine puolineen. Myötä- ja vastoinkäymisissä. Tämä matka on ollut mahtava elämänkorkeakoulu. Koulu, joka on opettanut niin paljon tästä alasta, yrittämisestä, onnistumisesta, epäonnistumisesta, ihmisistä ja itsestäni. Monta asiaa olisin voinut tehdä toisin, mutta monta tekisin edelleen samoin.
Olen äärimmäisen kiitollinen myös siitä, miten moneen ihmiseen olen saanut näiden vuosien varrella tutustua. Ihmisiin, joihin yhteydenpito on jatkunut ja ennen kaikkea ihmisiin, joista on tullut rakkaita ystäviäni. Olen onnekas.
Nyt Villa Tremondon ja Dotsin luotsaamista jatkaa ”siskoni” Sara, Helsingin myymälää luotsaa kummityttöni Frida, verkkokauppaa ja somea tyttäreni Siiri koko muun ”perheeni” tuella. Olette kaikki minulle tärkeitä.
Tiedän, että Tremondo ja Dotsit jäävät hyviin ja osaaviin käsiin. Toivon koko tiimille sydämestäni onnea ja menestystä tulevaan.
Sydämellinen kiitos kaikille ihanille asiakkaille ja yhteistyökumppaneille, teitte tästä niin mahtavan matkan! Omalle mammalle joka on aina tarvittaessa rientänyt lastenhoitajaksi. Kiitos koko Dots & Tremondo familylle ja erityisesti Saralle kaikista yhteisistä vuosista.
Rakkaudella, Tiina
ps. Parhaat kuvat ovat joko Jarno Jussilan tai Siiri Helmisen ottamia, loput jonkun ihanan räpsimiä.